Käsissäsi on nyt sinulle kuuluva, jonkun muun entinen puhelin. Tallennettuja viestejä löytyy lähes 50. Herääkö uteliaisuus, mitähän näissä on? Painatko suoraan Poista nappia, vai luetko ensimmäisen viestin?

 Mikäli päätit lukea ensimmäisen viestin, ja sen jälkeen loputkin, pitäisikö tuntea huonoa omatuntoa? Et tunne viestien lähettäjää tai niiden vastaanottajaa, mutta pikkuhiljaa viestejä luettuasi alat hahmottaa tilannetta. Puhelimen omistajalla on salasuhde perheelliseen mieheen.

Viestit ovat jonkun muun, mutta puhelinhan on nyt sinun, sinullahan on oikeus lukea viestejä omasta puhelimestasi ja nauraa niiden imelyydelle. Vai onko sittenkään? Itselleen on helppo puolustella, mitä väliä sillä on jos luet tuntemattomien ihmisten viestejä, ethän sinä tiedä keitä he ovat. Mutta silti...

Viestien joukossa on myös kuva miehestä, joka on lähettänyt viestit. Katsotko vai poistatko tämänkin tuhlaamatta sille ajatustakaan?

Ehkä tahdot kuitenikn vilkaista, miltä näyttä mies joka lähettelee tuollaisia viestejä. Et tunnista kuvan miestä, onneksi! Olisi ollut kamalaa huomata tuijottavansa kuvasta vaikkapa naapurin Lassea, tai omaa isää. Helpottuneena suljet tallennettujenn viestien kansion, ja soitat kaverillesi hihittäen viestien älyttömyydelle.

Jonkun mielestä tällainen toiminta on ehdottomasti väärää ja tuomittavaa, mutta itse en osaa ajatella niin. Ihmiset ovat aina olleet kiinnostuneita toistensa elämästä, etenkin siitä salatusta. Luin hyvällä omallatunnolla kaikki viestit jotka puhelimestani löysin, mutta näin jälkikäteen mietittynä olisi ehkä kannattanut harkita, nehän olisivat voineet sisältää mitä vain. Onneksi nämä ihmiset olivat kuitenkin minulle tuntemattomia ja nimetkin jäivät arvoituksiksi.

Kävimme ystäväni kanssa parisen viikkoa sitten katsomassa dokumentti-elokuvan Reindeerspotting-Escape for Santaland, ja pakko myöntää että elokuva teki, ainakin minuun, syvän vaikutuksen.

Tositarina pojasta joka ei kestä elämää, vaan pakenee sitä huumehelvettiin. Päähenkilö on 18-vuotias poika, joka on ajautunut käyttämään huumeita, ja sen seurauksena alkanut myös rötöstellä, jotta saa rahoitettua subutexin käyttönsä. Lopulta päähenkilö Jani, jää kiinni rikoksista, ja silloin hän päättää toteuttaa suuren unelmansa ja lähteä maailmalle. Millaista on huumeiden käyttäjien arki, mistä he unelmoivat? Aluksi Jani ajatteli että kaikki olisi hyvin, kunhan hän vain pääsisi pois kotikaupungistaan Rovaniemeltä. Maailmalla hänen matkansa kohokohta vaikutti olevan se, että subutexia oli tarpeeksi. Lopulta hän haaveili vain omasta pienestä maatilasta ja vaimosta Espanjassa. Jani uskoi voivansa lopettaa huumeiden käytön ulkomailla, mutta kaikki menikin päinvastoin, kaukana kotoa oli helppo turvata tuttuun asiaan, huumeisiin. Varastettujen rahojen loppuessa, edessä oli paluu kotiin ja vankilaan.


Miltä se tuntuu, kun saa ensimmäistä kertaa elämässään sellaisen olotilan, että kaikki on hyvin, ja voi matkustaa mielessään minne vaan haluaa.

Miltä se tuntuu, kun pääse pikkukaupungista ensimmäisen kerran maailmalle.

Miltä se tuntuu, kun tietää, että kotiin ei voi enää palata.

Miltä se tuntuu, kun se mikä kerran paransi koko maailma, ei autakaan enää.


Minä en henkilökohtaisesti tiedä miltä se tuntuu, enkä haluakkaan tietää, mutta kyseisen tarinan poika tietää varmasti vastauksen noihin kaikkiin. Onko siinä järkeä, että pilaa itse oman elämänsä? Ei, mutta onko se lopulta niin helppoa elää vain ihan tavallisesti?

Nyt elokuvan katsoneena, voin sanoa että on. Vaikka käytänkin satunnaisesti reippaitakin määriä alkoholia, voisin hyvin elää ilmankin. Jo elokuvaa katsellessa säälin poikaa, jonka elämän ainoa tarkoitus on saada pää sekaisin. Oma elämä tuntuu joskus tylsältä, mutta loppujenlopuksi tuohon elämään verrattuna, jopa minulla menee hyvin!